Pauliina Turakka Purhosen näyttelyssä Eläville ja kuolleille on esillä 12 teosta Kalevan kirkon kirkkosalissa. Näyttely on avoinna ma-pe ja su kello 11–15.

La 29.11. klo 13–14 Pauliina Turakka Purhosen taiteilijaesittely

 

Pauliina Turakka Purhonen: Eläville ja kuolleille

”Kuvan tekeminen on keskustelua sellaisten asioiden kanssa, joista on vaikea saada puhumalla otetta. Sellaiset kuin ihmissuhdesotkut, liian isot tunteet, suru, ilo, rakkaus, viha. Ehkä käsittelen niitä työhuoneella siksi, että silloin kuin työt sujuvat, en ole koskaan yksin.

Työskentely on keskustelua elävien ja kuolleitten kanssa: kun ikää karttuu, osa läheisistäni elää edelleen minussa, vaikka ovat jo kuolleita. Samalla keskustelen myös kuvien kanssa, joiden tekijät elivät kauan sitten, mutta joiden kuvat ovat mitä suurimmissa määrin eläviä.

Monet minulle tärkeistä kuvista ovat osa traditiota, johon tämäkin kirkko kuuluu. Kasvoin kahden papin penskana ja olen siis lusinut lapsuuteni kirkoissa. Ja onnekkaasti vielä sellaisissa kuin Jukkasjärven kirkko ja Ahvenanmaan keskiakaiset kirkot, joissa oli kuvia katsella kun saarnat pitkästyttivät.

Kuvillani, ja tietysti muidenkin kuvilla on siis esikuvia, tai kanssakuvia, ne ovat suhteessa toisiinsa, suhteessa kuvan pitkään historiaan. Myös uskonnolliset tekstit, esimerkiksi Raamattu, ja siitä sikiävät muut tekstit, kuten liturgia tai virret, ovat osa tätä suurta kuvastoa.

Kuvat ja sanallisen muodon ottaneet kuvat muodostavat kokonaisuuden, joka on tosi, koska se koostuu monista, keskenään usein ristiriitaisista, ja toisiaan kommentoivista kuvista.

Kuvat voivat toimia myös yksin, mutta vasta yhdessä, avoimena joukkona, johon koko ajan liittyy uusia jäseniä, ne ovat totta.

Kalevan kirkko on niin kaunis tila ettei se oikeastaan kuvia tarvitse. Ripustaminen tänne on monella tapaa vaikeaa, teknisesti tietenkin – ei saa pelätä korkeutta – mutta myös tilan luonteen takia. Tila on puhdas ja ehjä, se rakentuu betonista, puusta, lasista, ja varsinkin valosta. Katse kulkee täällä estoitta korkeuksiin.

Kun ripustimme ensimmäistä teosta, tuota mustaa Kukkaketoa, kauhistuin sitä tapaa, jolla työ katkaisi pylvään, pysäytti katseen ja piti sitä lattianrajassa. Mietin, miksi ihmeessä olen ryhtynyt tähän puuhaan, miksi tunkeudun tilaan, joka on niin täydellinen itsessään?

Kun minua kysyttiin mukaan Kuolevainen-hankkeeseen, kysyttiin myös mihin haluaisin töitäni. Heitin puolivakavissani että tietysti Kalevan kirkkoon. Olen käynyt täällä lapsena, ihmetellyt kuvattomuutta ja uudelleen nuorena taideopiskelijana. Silloin makasin penkissä ja katselin kattoa. Huimasi. Taisin olla krapulassa.

Minulla oli jonkinlainen kuva siitä, millaisen tilan kanssa olisin tekemisissä. Silti Kukkakedon häiriköinti säikäytti. Sitten kun töitä sai seinille enemmän, ne aloittivat vuoropuhelun keskenään, ikäänkuin huutelivat toisilleen tilan läpi. Samalla tunne siitä että runtelen tilaa, helpotti. Työt ovat täällä käymässä, kuten enemmän ja vähemmän levällään olevat ihmisetkin.

Usein minulta kysytään, olenko uskovainen tai teenkö uskonnollista taidetta. Yleensä vastaan, etten tiedä, tai että suutarin lapsilla ei ole kenkiä, ja papinpenskat lähinnä epäilevät.

Koen kuitenkin että kristinusko on kolmas äidinkieleni, suomen ja ruotsin lisäksi. On absurdia kysyä uskooko joku suomenkieleen, tai ruotsinkieleen. Kieliä käytetään, niiden avulla hahmotetaan maailmaa, välitetään ajatuksia ja tunteita, ollaan yhdessä. Jokainen käyttää kieltä kuten parhaaksi näkee, nojaten kokemukseensa. Samalla kieli myös muovaa meitä ja kokemuksiamme. Valtavaa uskoa ilmentää jokainen joka puhuu ja olettaa että kuulija suusta karkaavista äänteistä pystyy ymmärtämään mistä on kyse.

Mitä ajattelen kuolemasta? Elämä ja kuolema ovat kokonaisuus, niin kuin erilaiset kuvat, tekstit, uskomukset ja kieletkin. Niitä ei voi erottaa toisistaan. Kaikki mikä elää myös kuolee, Rantalan Jaanaa siteeratakseni. Koska elän olen myös jo kuollut. Kuolema, tai itse asiassa elämä, tekee minussa työtään, minussa elävät lukuisat muut elämänmuodot muokkaavat lihaani itselleen sopivaksi majaksi, laajentavat elintilaansa. Olen täällä, osana kokonaisuutta joka on ja kihisee, ja muuttaa jatkuvasti muotoaan.

Tämä näyttely on surutyötä. Veljeni Markus kuoli viime vuoden maaliskuussa aivosyöpään. Sain saattaa häntä kohti kuolemaa, kun tuurasin kälyäni Ninaa, joka hoiti häntä kotona viimeiset kuukaudet. Sain katsoa kuinka Markus valmistautui, kääntyi tästä maailmasta, siitä kodin huoneesta missä hän sairasti, kohti jotain uutta. On vaikea katsoa läheisen kuolemista, mutta vielä vaikeampaa on katsoa puolisoaan hautaan saattavan suunnatonta surua. Suru-teos, alttarin reunalla, on kuva Ninan surusta, ja siitä rakkaudesta, jota sain läheltä seurata.

Kiitokset tästä suurenmoisesta mahdollisuudesta Kalevan kirkolle, vahtimestareille ja Sandorille, joka rakensi kehikon Elämä, uni -teokselle, ja Tampereen seurakuntien Kuolevainen-hankkeelle. Suurenmoisen suuruudenhullusta ripustuksesta haluan kiittää ripustusmestareitani Veikko Björkiä ja Männistön Mikaa ja Samia. Kiitän kaimaani Pauliinaa jolla on hyvät silmät. Lahjan paikka löytyi niiden ansiosta. Kiitos myös Loviisa Asikaiselle, joka ompeli surimman osan Särkyneen ruo´on kyynelistä.”

Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971–) on kuvataiteilija ja taidemaalari, joka on tunnettu erityisesti tekstiiliteoksistaan. Hänelle on myönnetty muun muassa Dukaattipalkinto ja kuvataiteen valtionpalkinto, lisäksi hänen teoksiaan on monissa museokokoelmissa.

Kalevan kirkko on avoinna ma-pe ja su kello 11–15, lauantaisin suljettu.
Näyttelyyn on vapaa pääsy.