Loka–marraskuussa järjestettävä Kuolevainen-tapahtumakokonaisuus sai kipinänsä jo kuusitoista vuotta sitten, kuvataiteilija Minna Havukaisen Exitus-näyttelyn ympärille pyhäinpäiväksi rakennetusta pilottitapahtumasta Turussa. Tämän jälkeen tapahtuma on järjestetty myös Kuopiossa ja Jyväskylässä, ja nyt se saapuu Tampereelle entistä laajempana ja runsaampana. Tampereen Kuolevaisen pääorganisoija, seurakuntapastori Jaana Rantala keskustelee yhdessä tapahtuman kuvataideohjelmistoa tuottavan Havukaisen kanssa projektin taustoista.
“Olin törmännyt Turussa Minnan hienoon Exitus-näyttelyyn, eivätkä sen valokuvat ole edelleenkään antaneet minulle rauhaa. Hänen tapansa käsitellä kuolemaa on erityinen ja merkittävä. Minna on hyvin näkemyksellinen taiteilija.”
Kirkossa tehdään kuoleman ympärillä paljon hyvää työtä, mutta siitä ei kauheasti huudella. Harva tietää, mitä sairaalapapit tai vaikkapa sururyhmiä vetävät diakonit tekevät. Koen, että kulttuuri ja yleinen keskusteluilmapiiri ovat sikäli murroksessa, että kuolemasta ylipäätään voidaan puhua, mutta vieläkään siitä ei puhuta tarpeeksi”, kertoo Rantala.
Rantala päätti alkaa paneutua syvemmin kuolema-teemaan, kun se ja elämän rajallisuus tulivat hänelle uudella tavalla läsnä oleviksi papin töiden kautta. Hän pitää itseään etuoikeutettuna saadessaan olla mukana hyvin henkilökohtaisissa kuoleman kohtaamisen ja surun hetkissä. Siksi hän kutsui Havukaisen mukaan suunnittelemaan Kuolevaisen järjestämistä.
Kirkossa tehdään kuoleman teeman ympärillä paljon hyvää työtä, mutta siitä ei kauheasti huudella. Harva tietää, mitä sairaalapapit tai vaikkapa sururyhmiä vetävät diakonit tekevät.
Tapahtuman suuri sosiaalinen tilaus yllätti molemmat järjestäjät. Suunnitelmat herättivät seurakunnissa ja yhteistyökumppaneissa niin suurta kiinnostusta, että Kuolevainen nostettiin Tampereen seurakuntayhtymän vuoden 2025 kärkihankkeeksi. Se läpäisee koko toiminnan ja seurakunnan väki toteuttaa Kuolevaista mielekkäiksi katsomillaan tavoilla myös omassa perustyössään.
Jokainen sydämenlyönti on yksi vähemmän
Havukainen ja Rantala uskovat, että kuolema on läsnä nyt aiempaa tiheämmin Ukrainan sodan takia. He arvelevat myös pandemioiden ja maailman valtahierarkioiden muutosten lisänneen entisestään kuolemakeskustelun tarvetta.
Olemme kaikki saman kuoleman pöydän ääressä tukemassa toisiamme. Kuolema on kaikille yhtä iso mysteeri.
Havukaiselle Kuolevaisen ydintavoite on yhdessä tekeminen: “Yhteisen asian äärellä oleminen suvaitsevaisesti ja riippumatta erilaisista katsontakannoista on äärimmäisen tärkeää. Olemme kaikki saman kuoleman pöydän ääressä tukemassa toisiamme. Kuolema on kaikille yhtä iso mysteeri. Ei meillä ole haussa mitään yhtä ratkaisua, vaan yhteinen asia ja yhteyden syntyminen on tärkeintä.”
Kuoleman edessä ollaan myös tasavertaisia. “Jokainen saa kuolevaisuuden osakseen jo parkaistessaan ensimmäisen kerran – elämä pingottuu syntymän ja kuoleman väliin. Jokainen sydämenlyönti on yksi vähemmän”, Havukainen summaa.
Jokainen sydämenlyönti on yksi vähemmän.
Rantala alleviivaa, että kaikki suunniteltu ohjelma tähtää juuri mysteerin syvempään ymmärtämiseen. “Kaikkea, mikä on luotu, on olemassa, hengittää ja elää, kuolema koskee. Se on kaikkialla läsnä, ja silti vaikea aihe.” Tapahtumassa tahdotaan käsitellä kuolemaa monipuolisesti, jotta mahdollisimman moni voisi kokea saavansa tilaisuuksista itselleen jotain. Skaala on suuri.
Omasta rakkaasta kotikirkosta on moneksi
“Emme tavoittele taloudellista tuloksellisuutta tai suurta yleisöryntäystä, vaan että jotain liikahtaisi ja tapahtuisi ihmisten välillä, että Kuolevainen lohduttaisi, elävöittäisi ja toisi elämyksiä. Jos yksikin ihminen saisi lohdun, olemme onnistuneet”, Havukainen kertoo.
“Toiveena on myös, että Kuolevaisessa voisi taiteesta käsin tarkastella myös seurakunnan toimintakulttuuria uudella tavalla. Mitä siitä on hyvä huomata, mitä uusia teitä tai keskusteluväyliä, hoksautusta, taide ja taiteilijat voisivat meille antaa”, pohtii Rantala.
Tampereen Kuolevainen eroaa aiemmista siinä, että taide, tiede ja vapaan kentän toimijat ovat entistä suuremmassa roolissa. “Kulttuuri otetaan vahvasti mukaan, mistä suuri kiitos Tampereen seurakunnille”, sanoo Havukainen. “Tänne saadaan paljon hienoja tekijöitä, joiden teokset sivuavat kuolema-aihetta – taidelajeista mukana on kuvataiteen lisäksi esimerkiksi elokuvaa, musiikkia ja teatteria.”
Havukainen pitää erityisen merkittävänä, että nykytaidetta aiotaan viedä ennakkoluulottomasti myös seurakunnan tiloihin: “Oma rakas kotikirkko voikin olla monta asiaa, siellä voi hengenravinnon lisäksi kokea myös kuvataidetta.”
Oma rakas kotikirkko voikin olla monta asiaa, siellä voi hengenravinnon lisäksi kokea myös kuvataidetta.
Rantalakin pitää tärkeänä kirkon ja taidekentän välien tiivistymistä. Hän ei näe kirkkoa kovin kulttuurimyönteisenä, vaikka historiassa se on monesti ollut se ensimmäinen paikka, jossa on nähty ja koettu taidetta. “Jotenkin kirkko on sittemmin alkanut pysytellä sisäänpäinkääntyneesti omassa kuplassaan. Nyt tahdotaan palata aiempaan uudistusmielisyyteen, josta on kiittäminen muun muassa koulutuksen ja terveydenhuollon aloittamista.”
“Tampereen seurakunnat ovat äärimmäisen ennakkoluulottomia ja rohkeita, kun ovat lähteneet tähän hankkeeseen. On arvostettavaa, miten ne ovat avanneet ovensa ja tuovat kuoleman uudella tavalla keskusteluun”, Havukainen kiittää. Kuolevaisen laajan yhteistyöverkoston ja moniäänisyyden kautta hän uskoo kirkon näyttäytyvän vahvana kumppanina, jota voi ja kannattaa muidenkin lähestyä erilaisissa yhteistyöprojekteissa.
Kuolevaisuutta tulisi pitää enemmän esillä. Tällöin myös elämälle löytyy sille kuuluva arvo ja mittakaava.
Kuolevaisuutensa muistaminen maadoittaa
Tapahtumassa ollaan kuolemanvakavan asian äärellä, mutta se tehdään yhdessä. Tarkoituksena on tuoda osallistujille lisää positiivisia voimavaroja: käydä keskustelua kuolemasta, kehittää suhdetta siihen paremmaksi ja ehkä myös alkaa nähdä kuolevaisuutta elämän mielekkäänä osana.
“Kuolevaisuutensa muistaminen on ihmisen oikeaan mittakaavaan maadoittavaa”, Rantala pohtii. “Joskus menee hermot jostain vesilasin kaatumisesta, kun samalla joku hautaa lapsensa, kuolee tai saa kuolemantuomion. Olen alkanut käyttää esirukouksessa sanoja Jumala, ole lähellä niitä, jotka tänään kuolevat. Kuolevaisuutta tulisi pitää enemmän esillä. Tällöin myös elämälle löytyy sille kuuluva arvo ja mittakaava. Kuolemassa on jotain pyhää, se on asia, jota me emme voi itse hallita.”
Pauliina Nyqvist
12.3.2025