Juhana Moisander ja Kristiina Karsten: PUUTARHASSA (2025) Kalevankankaan isossa kappelissa

Vesi on elämän peruselementti, alku ja loppu, näkyvä ja näkymätön voima, joka yhdistää kaiken elollisen. Kristillisessä perinteessä vesi on puhdistumisen ja uudestisyntymän merkki: se pesee pois, mutta myös antaa elämän.

Luonnossa vesi kiertää loputtomasti. Se haihtuu meristä ja järvistä, nousee ilmaan, tiivistyy pilviksi ja palaa jälleen sateena maahan. Se suodattuu maaperän läpi, virtaa jokiin ja takaisin mereen – muuttuen, mutta koskaan katoamatta.

Veden liike on hiljainen muistutus siitä, että kaikki elämä on väliaikaista, mutta mikään ei ole lopullisesti kadotettua. Kuten vesi palaa aina lähteelleen, myös ihminen etsii paluuta alkuun – siihen pyhyyteen, josta elämä kerran lähti liikkeelle.

Puutarha metaforisena paikkana mieltyy paratiisiin, alkutilaan jossa kaikki oli vielä hyvin. Lajit elivät sopusoinnussa keskenään eikä kuolemaa ollut. Uskomuksen mukaan syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen karkoitettiin paratiisista ja kaikki maallinen paha sai alkunsa. Idea ja mahdollinen paluu paratiisiin kuoleman jälkeen jäi elämään ihmisen uskomuksiin ja toiveisiin. Nämä mielikuvat ovat tuottaneet lohtua, innoittaneet elämään hyveellistä elämää ja kilvoittelemaan kiusausten keskellä.

Puutarhassa (2025) perustuu Hugo Simbergin Kuoleman puutarha -aiheeseen. Teoksen aiempi versio on ollut esillä kirkko-, kappeli- ja galleriatiloissa vuosina 2009-12. Uusi teos on suunniteltu ja sommiteltu Kalevankankaan siunauskappelin arkkitehtuuriin, käyttötarkoitukseen ja henkeen sopivaksi.

Siinä missä Simbergin alkuperäisteoksessa kuolemalle on annettu fyysinen hahmo puutarhassaan kasveina läsnä olevien sielujen hoitajana, videoinstallaation  keskiössä on ihminen ja elämä, joka ottaa virtaavan veden muodon. Alkuperäisteoksesta on jäljellä lempeä, armollinen katse ihmisen haurauteen ja vajaavuuteen, suhteessa pyhään ja täydelliseen.

Teos kutsuu pysähtymään ja hiljentymään ihmisyyden ja kuolevaisuuden äärelle.

 

Leena Ylä-Lylyn surutyötä käsitteleviä valokuvateoksia Kalevankankaan kappelin odotustilassa

Syksyllä 2009 aloin kuvata iäkästä isääni, tavoitteenani tallentaa vanhuuden haurautta, hiljaisuutta ja sen mukanaan tuomaa muutosta takaisin lapsen kaltaiseksi. Elämän iltapuolella niin sanotaan usein käyvän. Isäni kuoli helmikuussa 2010.

Sarjassani It Is What It Is (2018-2021) tarkastelen surua, jonka kohtasin kun jäin leskeksi toukokuussa 2017. Huomasin, että suru on kuin aalto, aina liikkeessä. Välillä voimakkaana, välillä vaimenneena. Koin, ettei muita vaihtoehtoja ole kuin antautua sille ja huomata, että siitä selviää. Kunnes aalto pyyhkäisee taas yli uudestaan. Suru ei kenties katoa koskaan, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Tämä kokemus on universaali, vaikkakin vaiettu. Suru ottaa aikansa, ja se kannetaan liian usein yksin. It is what it is käsittelee surua ja sen näkemistä ja hyväksymistä sellaisena kuin se on, siihen takertumatta, sitä arvottamatta.

En koe, että kuolemassa olisi mitään pelottavaa.

Mutta surun kohdatessa pitää muistaa hengittää.

 

La 1.11. klo 18-20 Puutarhassa-teoksen avajaiset, taiteilijat Juhana Moisander ja Kristiina Karsten paikalla

AUKIOLOAJAT:
Su 2.11. alkaen: su klo 12-18, ma-ke klo 16-19 sekä la 29.11. klo 17-20. Näyttelyihin on vapaa pääsy.