Teemu Mäki: MITEN ELÄÄ KUOLEMAN KANSSA / HOW TO LIVE WITH DEATH?

Taiteilijatapaaminen Kulttuuritalo Laikun Galleriassa, lauantaina 29.11.2025, klo 16–17:45. Teemu Mäki esittelee ”Miten elää kuoleman kanssa? / How to Live with Death?” -näyttelynsä teokset ja kertoo työstään. Näyttelyesittelyn jälkeen on aikaa keskustelulle.

Kuolemasta

Näyttelyni aihe on kuolema, mutta tarkoitukseni ei ole ahdistaa tai masentaa, vaan päinvastoin tuottaa sinulle iloa ja elämänhalua.

Ajattelen, että iloon ei ole oikotietä, ilo ei tavoita pakenemalla päiväuniin, huumeisiin tai valheisiin. Iloa kohti on kuljettava katsomalla peiliin, katsomalla maailmaa mahdollisimman rehellisesti ja kysymällä: ”Kuka minä olen? Millainen maailma oikeasti on? Millaiseksi minä haluan tulla ja mihin suuntaan maailmaa muuttaa?”

Kuolema valikoitui näyttelyni aiheeksi, koska näyttelyni on osa Tampereen Seurakuntien Kuolevainen –hanketta. Vielä tärkeämpi syy on kuitenkin se, että kuolema muutenkin on minulle sekä taiteeni keskeinen teema että elämäni keskipiste. Ajattelen, että jotta voisin elää hyvin, on minun opittava elämään kuoleman kanssa.

Jokainen meistä kuolee, kaikki kuolee. Joskus vielä aurinkokin sammuu ja vaikka ihmiskunta sitä ennen onnistuisi pakenemaan jonnekin muualle, ei sekään tee ihmislajista ikuista, sillä nykytieteen mukaan maailmankaikkeuskin on väliaikainen. Maailmankaikkeus laajenee ja entropia etenee, kunnes koko toosa on niin harva, pimeä ja kylmä, ettei mikään elämä ole enää mahdollista.

Kun ihminen tietää tämän kuolemasta, miten hän voi säilyttää elämänilonsa ja halunsa kehittyä paremmaksi ja luoda parempaa maailmaa?

On monia tapoja reagoida tähän haasteeseen, mutta ne eivät ole kaikki yhtä hyviä.

Yksi tavallinen menetelmä on se, jossa kuolema pyritään vain unohtamaan, pitämään poissa mielestä, niin kauan kuin suinkin. Tuumataan sitä sitten syöpäsairaana vanhuksena vasta. Ei mennä kaverin hautajaisiin, jottei tuu paha mieli.

Toinen tapa yrittää ratkaista kuolevaisuuden haaste, on uskoa kuolemattomuuteen niin kuin lapsi uskoo joulupukkiin. Jotkut ottavat monien uskontojen puheet ikuisesta elämästä aivan kirjaimellisesti, ja ajattelevat, että jos hyvin käy, niin jumala pelastaa heidät kuolemalta ja vie paratiisiin, jossa ikuinen onni koittaa. He uskovat, että vaikka paratiisiin ei voi ottaa mukaan pankkitalletuksia tai vaatekaapin sisältöä, niin muilta osin he pääsevät jatkamaan elämäänsä siellä ihan omana itsenään — mutta onnellisina ja ikuisina.

Kolmas tapa on uskoa teknologiaan, ei jumalaan. Jotkut uskovat, että on vain ajan kysymys, milloin teknologia kehittyy niin pitkälle, että se antaa meille — tai ainakin vauraimmille meistä — ikuisen elämän, joko kyborgeina, joiden kehoa voidaan loputtomasti korjata ja päivittää, tai digitaalisina olentoina, jotka voidaan ladata pilveen ja varmuuskopioida loputtomasti. Ja mitä maailmankaikkeuden kuolemaan tulee, niin siitähän voi ajatella optimistisesti niin, että tiede kehittyy koko ajan, joten ehkä myöhemmin tulee uutta, lohdullisempaa tietoa, tai sellaisia teknisiä ratkaisuja, joilla maailmankaikkeuden loppu voidaan estää.

Neljäs näkövinkkeli kuolemaan on tietenkin se, että yritetään hyväksyä kuolema ja luodaan sellainen suhde kuolemaan, ettei se vie elämästä makua, vaan elähdyttää. Tämä on mielestäni paras vaihtoehto. Teoriassa tämän pitäisi olla helppoa, esimerkiksi seuraavalla ajatuskululla:

Kuolema ei ole elämän vastakohta, vaan elämän ääriviiva ja kaikkien merkitysten ja arvojen perimmäinen lähde. Nimenomaan se, että kaikki on rajallista ja itse kunkin kuolema tulee liian pian, saa elämän tuntumaan kallisarvoiselta ja synnyttää meissä suuria intohimoja ja kyvyn rakastaa. Jos eläisimme ikuisesti, mikään ei ehkä tuntuisi paljon miltään.

Tämä on mielestäni aivan totta, mutta ei tämä järkeily yksinään riitä poistamaan kuolemanpelkoa ja kuolemaan liittyvää ahdistusta, pettymystä ja masennusta. Kuolemaan liittyviä ongelmia, pelkoja ja kysymyksiä ei voi ratkaista pelkän tieteen tai puhtaan järjen keinoin. Tarvitaan myös kokonaisvaltaisempia ja joustavampia keinoja, joiden avulla kuolemaan liittyviä ongelmia voi ratkaista ja opetella elämään hyvää elämää — kuoleman kanssa.

Tarvitaan harjoittelua, sellaista hyvän kuolemasuhteen harjoittelua, jossa ihminen muillakin kuin järkeilyn keinoilla opettelee hyväksymään oman, väliaikaisen paikkansa luonnon kiertokulussa ja nauttimaan siitä. Sitä voi harjoitella esimerkiksi taiteen keinoin. Tai jos ei taiteesta piittaa, niin sitten kohtaamalla kuolema elämän osana jollain muulla tavalla.

On vielä viideskin näkökulma kuolemaan. Se ei ole täysin erillinen, vaan osittain päällekkäinen edellä mainittujen kanssa. Sen mukaan ihmisen ei pidä liikaa murehtia omaa kuolemaansa, läheistensä kuolemaa tai maailmankaikkeuden loppua, vaan on parempi keskittyä kärsimyksen vähentämiseen tässä ja nyt — sekä oman kärsimyksen että varsinkin muiden elävien olentojen kärsimyksen ja kuoleman vähentämiseen. Oman kuoleman ylenmääräinen pohtiminen voi olla tunkkaista itsekeskeisyyttä tai jopa narsistista itsekkyyttä. Jos sitä jää pakkomielteisesti märehtimään, se voi estää nauttimasta elämästä.

On hyvä opetella elämään oman kuolevaisuutensa kanssa, mutta yhtä tärkeää on opetella ottamaan myös muiden elämä vakavasti. Miksi? Joidenkin mielestä on ennen kaikkea yksilön moraalinen velvollisuus ottaa muiden elämä yhtä vakavasti kuin hänen omansa. Joidenkin mielestä kyseessä ei ole velvollisuus, vaan yksilön oma etu, sillä jos hän suhtautuu muihin eläviin olentoihin kuin elottomiin olentoihin, hän tuomitsee itsensä totaaliseen yksinäisyyteen. Asian voi ajatella monella eri tavalla, mutta ajatteli sen miten tahansa, pidän todennäköisenä, että ihmisyksilöllä on sitä paremmat mahdollisuudet olla onnellinen, mitä paremmin hän pystyy tuntemaan myötätuntoa myös muita eläviä olentoja kohtaan.

Tämä näkökulma on mielestäni erityisen hyvin perusteltu juuri nyt, kun näemme miten tuhoisa vaikutus meillä on maailmaan: olemme saaneet aikaan ei vain ilmastonmuutoksen, vaan myös kuudennen joukkosukupuuton. Ihminen on tuhoisin maapallolla koskaan elänyt laji. Meillä on kyllä potentiaalia muuhunkin, mutta sen potentiaalin hyödyntäminen on pahasti kesken.

Olen itse ateisti ja sosialisti, mutta myös Jeesus-fani. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että Jeesus oli mielestäni ennen kaikkea radikaali vasemmistolainen filosofi ja aktivisti, joka vaati todellista tasa-arvoa, kertoi ettei onni löydy mammonaa keräämällä, ja saarnasi ehdottoman rakkauden ihmeellisestä voimasta.

Toivon näyttelyni teoksista olevan yleisölle iloa, maailmankatsomuksesta riippumatta. Vaikka et tykkäisi teoksistani, etkä olisi kanssani mistään samaa mieltä, toivon silti, että teokseni auttavat sinua elämänilon löytämisessä ja oman maailmankatsomuksesi kehittämisessä.

NÄYTTELYN TEOKSISTA

Näyttelyn teokset käsittelevät kuoleman ja kuolevaisuuden monia eri ulottuvuuksia.

Monet näyttelyn maalauksista ja piirustuksista käsittelevät luontokatoa, ihmisten välistä epätasa-arvoa, riistoa ja sotaa. Näissä teoksissa kuolema on ennen kaikkea kone ja ase, jolla ihminen maksimoi oman hyötynsä ja alistaa muita ihmisiä ja muita eläviä lajeja. Tämä on pääaihe esimerkiksi maalauksessa Mummat kaiken keskellä (Hei, lapsuuteni opettajat, kuinkas täs näin kävi?).

Näyttelyssä on myös muotokuvat äidistäni — Muistan äidin ja korpin — ja isästäni — Pentti ja Aatos, kaappikellon kaa (isäni muistolle). Maalasin ne vanhempieni kuoleman jälkeen. Teokset ovat yhtäältä surutyötä ja toisaalta kuolevaisuuden pohtimista myös ei-henkilökohtaisella tasolla. Molemmissa maalauksissa on lapsia vanhusten rinnalla. Kun laitan heitä samaan kuvaan tai samaan teokseen, pyrin hyväksymään ihmisen eri ikäkaudet ja ajattelemaan niistä hyvää. Usein ajatellaan, että lapsena ihminen on onnellisimmillaan — tai että ainakin suurimmissa ilon puuskissa lapsi on onnellisempi kuin mihin aikuinen tai vanhus pystyy. Olen eri mieltä. Vanhenemisen myötä ihminen ei suinkaan vääjäämättä laimene, kyynisty, kyllästy ja vajoaa turtumukseen. Yhtä hyvin hän voi tulla herkemmäksi ja oppia nautintoja, joita lapsi ei osaa.

Monissa teoksissa olen tietenkin yrittänyt käsitellä monia kuolevaisuuden eri ulottuvuuksia samaan aikaan. Esimerkiksi maalaus nimeltä Jumala jonka tunnen sisältää oikeastaan kaksi erillistä kuvaideaa. Yksi luonnon kosto: kuvan äitijumala kostaa ihmiselle sen mitä ihminen on muulle luonnolle tehnyt. Toinen maalaukseen sisältyvä idea on fantasia siitä, miten ihminen voisi hyväksyä oman kuolevaisuutensa iloisesti ja elämäniloa tuottavalla tavalla.

Maalausten ja piirustusten rinnalla näyttelyssä on myös valokuvia ja tekstejä.

Riiputus (painovoimat) on kristillisistä alttaritauluista innoituksensa saanut kolmesta valokuvasta koostuva teos. Siinä on kuva alastomasta pikkulapsesta ja alastomista keski-ikäisistä. Pikkulapsen kehossa ja olemuksessa kuolema ei näy, muiden kehoissa ja olemuksissa se on sen sijaan vahvasti läsnä. Tästä huolimatta aikuiset voivat olla yhtä onnellisia kuin iloisin lapsi — mutta se vaatii paljon mentaalista työtä.

Neljä sukupolvea, kaksi sukupuolta, yksi kuolema on seitsemästä valokuvasta koostuva teos, joka käsittelee elämän kulkua sukupolvesta toiseen. Mukana on valokuvia vanhemmistani, joistakin lapsistani ja valokuva minusta itsestäni ottamassa valokuvaa kuolleesta isoäidistäni. Vaikka teosnimessä puhutaan vain kahdesta sukupuolesta, en suinkaan väitä, että sukupuolia olisi vain kaksi. Tarkoitan vain, että kaikki lajit, jotka lisääntyvät suvullisesti, lisääntyvät sekoittamalla geenejään toistensa kanssa, sen sijaan että kloonaisivat itsensä. Tämä tarkoittaa myös, että lisääntyvän henkilön on hyväksyttävä se, ettei hän itse jatku lastensa kautta, mutta elämä kyllä jatkuu. (Mitä sukupuolten määrään tulee, niitä on paljon enemmän kuin kaksi.)

Näyttelyyn sisältyvät tekstit ovat runojani. Niiden aiheena on ihmisen suhde jumalaan, muihin ihmisiin, muihin lajeihin, omaan maatumiseensa, kansanmurhaan Gazassa ja niin edelleen. Kuolema on niissä kaikissa läsnä, niin kuin kuolema on muutenkin läsnä kaikkialla, missä elämää on.

 

BONUS: RIVERBULLS

Näyttelyyn sisältyy myös yksi teos, joka ei ole galleriassa esillä. Sen voi katsoa YLE Areenassa.

RIVERBULLS (kirje Vladimir Putinille) on dokumenttielokuva suomalaisesta miesten muodostelmaluistelujoukkueesta… ja Venäjän presidentistä.

Harva mies harrastaa muodostelmaluistelua. Suomessa on kuitenkin ainakin yksi miesten muodostelmaluistelujoukkue: Team RiverBulls. Se löytyy Seinäjoelta, Etelä-Pohjanmaalta. Lapsuusmuistojeni mukaan se oli aikoinaan tosi vanhoillista seutua: miesten lajit olivat paini, keihäänheitto, pesäpallo ja ampuminen — suksien päältä tai ilman. RiverBulls-joukkueen olemassaolo todistaa, että eteläpohjalainen mieskuva on nykyään paljon monipuolisempi.

Elokuvassa pohditaan, mitä miehenä oleminen tarkoittaa ja mihin ihmisen käsitys miehuudesta voi häntä viedä. Vladimir Putinin, Venäjän tämänhetkisen presidentin, se on ajanut tyranniksi, jolla on pakkomielteinen halu esiintyä voittamattomana soturikuninkaana politiikassa, urheiluareenoilla ja sotakentillä.

Koska yksi Putinin harrastamista lajeista on jääkiekko, häntä ja RiverBulls-joukkueen miehiä yhdistää silti yksi asia: he kaikki rakastavat luistelua. Siksi elokuvani on avoin kirje Putinille. Kerron elokuvassa hänelle RiverBullsseista ja myös omasta matkastani urheilun ja miehisyyden parissa. Ja kannustan häntäkin kokeilemaan uusia tapoja olla mies.

Musiikilla on elokuvassa tärkeä rooli. Sain valita musiikit RiverBullssien muodostelmaluisteluohjelmaan kaudelle 2022–2023. Valitsin Toivo Kuulan sovituksia eteläpohjalaisista kansanlauluista. Leffassa kuullaan myös kaksi sävellystä ukrainalaisilta nykysäveltäjiltä, Valentin Silvestrovilta ja Hanna Havryletsilta.

Helsingissä 10.10.2025,

TEEMU MÄKI

 

Gallerian aukioloajat
ma suljettu
ti-pe 9–20
la-su 10–18

Vapaa pääsy