“En tiedä kauniimpaa kuoleman kuvaa kuin lumpeen kuolemisen prosessi. Olen pari kertaa ollut vaarassa jäädä veden varaan ja hukkua. Jostain syystä ajatus ei herätä kauhua. Kun aika on, nukkuisin mieluummin pois luonnossa kuin sairaalan sängyssä.”

Ulla-Maija Alanen on kuvataiteilija ja arkkitehti, joka on työskennellyt monella taiteen alueella. Kuvataideakatemiassa opiskelleen ja Teknillisestä korkeakoulusta valmistuneen Alasen teoksia on muun muassa Valtion taidekokoelmissa. Hänen töitään on esitelty lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa sekä kansainvälisesti. Alasen viimeisin teos on 2025 julkaistu Koneen Säätiön tukema Veden horisontit -taidekirja.

”Olen kuvannut suomalaisissa metsäjärvissä jo toistakymmentä vuotta, tarkastellen vedenalaista maailmaa ja hengittämällä samatahtisesti veden ja sen kasvien kanssa. Kylmiin vesiin minut vei kipu. Hoitovasteen lisäksi se antoi paljon enemmän: lumotun maailman, jossa koko olemassaolon aistimus on erilaista kuin ilmakehässä. Minulla on tanssijan taustaa. Näen lumpeiden elämänvaiheet tanssillisina kohtauksina  – klassisesta baletista japanilaiseen butoh-tanssiin, jossa yhtyvät äärimmäinen herkkyys ja raju voima.

Näyttelyyn tulee teoksiani kolmelta eri vuosikymmeneltä. Katoavaisuuden teema on ollut läsnä työskentelyssäni niin pitkään. Eräs ystäväni kutsui yhtä Momentum-teokseni osaa sielunlinnuksi. Se kosketti. Jotkin asiat muistaa ikuisesti, tämä oli yksi sellainen. Kasvot-teoksen milliäkin ohuemman kuolinnaamion mallina ovat hienopiirteisen nuoren naisen kasvot.

Elämän haurautta ja hetkellisyyttä. Tämän paremmin en osaa löytää sanoja. En tiedä, onko teoksiani edes tarpeen selittää. Parempi että kaikki löytävät omat sanansa niihin.”

“Mietin metsänpeittoa, metsää piilottamassa eläviä ja kuolleita. Voisiko sitä kaivaa itselleen kolon pusikkoon kun aika koittaa, maatua osaksi puustoa kaikessa hiljaisuudessa. Lapsena harkitsin puutarhurin ja kuvataiteilijan ammattien välillä. Nykyisin mietin mahdollisuutta kouluttautua kuolindoulaksi.”

Paavo Halonen (s. 1974–) on kuvataiteilija ja muotoilija, joka käyttää veistoksissaan ja installaatioissaan erityisesti kierrätys- ja luonnonmateriaaleja. Halosen tuotannolle on ominaista uskonnollisen kuvaston ja tematiikan hyödyntäminen suomalaiseen kansanperinteeseen ja käsityöläisyyteen nivoutuneena. Halonen on pitänyt aktiivisesti näyttelyitä, myös kansainvälisesti, ja hänen teoksiaan on useissa taidekokoelmissa. Muotoilijana hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Marimekon ja Mum’sin kanssa.

“Kuolema on ollut läsnä elämässäni varhaislapsuudesta asti. Lemmikkikissa on kuollut syliini, tuotantoeläimiä on nyljetty pihaliiterissä, isoisä kuoli kotona kun olin 10-vuotias. En oikeastaan koskaan hyväksynyt tai ymmärtänyt tapahtumaa, lopullista poistumista.

Lohtua toi suomalaisen mytologian sielulintu, pieni eläin joka pystyi matkaamaan ylisen ja alisen, tuonpuoleisen ja tämän maailman välillä ja välittämään viestejä poisnukkuneiden ja tämänmaailmaisten välillä.

Tuo lintu on jäänyt pysyväksi osaksi teoksiani, työskentelyäni. Linnun rooli on ehkäpä laajentunut, mutta aina se on minulle viestintuoja tai viejä jonnekin tavoittamattomaan. Ja mikä erityisesti lämmittää on ajatus lintukodosta, kodista jonne sielu lopulta pääsee viestinviejän mukana lepäämään.”

Kuolevaisessa Halosen teoksia on esillä kirkkotilassa.

“Kiertokulku, hetkellisyys ja kuolevaisuus ovat sekä ajatuksissani että teoksissani toistuva teema, josta en edes yritä päästä eroon. Elämän ohikiitävyys ja siihen liittyvä luopuminen, mutta toisaalta myös erilaisten rakenteiden, kuten kulttuurien ja sivilisaatioiden, kuolevaisuus koskettavat ja kiehtovat.”

Kristiina Karsten (s. 1982–) on pääosin installaation keinoin työskentelevä taiteilija. Kuvataiteen ohella hän toimii elokuva- ja videotaiteen kentällä, erityisesti leikkaaja-käsikirjoittajana ja myös ohjaajana.

Karsten yhdistelee teoksissaan esineasetelmaa, kuvanveistoa, videokuvaa ja musiikkia. Teosten päämateriaaleina toimivat vanhat, usein rikkinäiset, käytöstä poistetut esineet ja asiat, roskat ja rihkama sekä kasvit, joita Karsten kerää ja kuivaa varastoon.

Töiden taustalla vaikuttavat muun muassa vanitas-aiheet ja japanilainen estetiikka. Niissä katoavaisuuden, ajan kulumisen ja haurauden ilmenemiä ei siivota piiloon, vaan niillä on elintilaa, arvo ja jopa keskeinen asema.

“Kuolevaisuus on jotakin, jota ajattelen luonnostaan jokaisena päivänä: että tämä ei ole ikuista, että tulen luopumaan tästä, hänestä, hän minusta; että mikä tahansa voi päättyä minä hetkenä tahansa. Se on jotain, jota vasten pingotan olemassaoloni ja elämäni. Teoksia työstäessäni työskentelen väistämättä jatkuvasti oman sekä kaiken minulle rakkaan ja tärkeän väliaikaisuuden äärellä. Kuolevaisuus on myös tässä ajassa kollektiivisesti merkityksellinen aihe: siihen sisältyy luopumisen taito.”

Kuolevaisessa Karsten tekee taiteellista yhteistyötä kuvataiteilija Juhana Moisanderin kanssa. Lisäksi hän toimii Minna Havukaisen työparina vastaten osaltaan kuvataide-, tiede- ja vapaan kentän ohjelmiston tuottamisesta.

”Koen että elämässä tärkeintä on myötäeläminen ja muiden kohtaaminen. Vaikka kuolema on nykymaailmassa lähes siivottu piiloon, on se kuitenkin taiteessa läsnä. Esimerkiksi kirjallisuudessa, musiikissa, kuvataiteessa sen voi kohdata ja niiden avulla sitä voi käsitellä.”

Makla Laine (s. 1962–) on helsinkiläinen kehitysvammaisten ohjaaja ja kuvataiteilija, joka on valmistunut Taidekoulu Maasta vuonna 2001. Hän on Salon taiteilijaseuran jäsen. Luonnollinen-teemanäyttelyssä on esillä Laineen keraamisista pienoisveistoksista koostuva installaatio Pratum florulentum: floribus mirabilis et magnificis ornatum (Kukkiva niitty: koristeltu ihmeellisillä ja loisteliailla kukilla). Se on syntynyt osittain terapeuttisena itseilmaisuna yhä kovenevan yhteiskunnallisen ilmapiirin vastapainoksi. Pienet keraamiset kukat edustavat yksilöllisyyttä, yhteisyyttä, kukoistusta, mutta myös hauratta ja kiertokulkua.

”Kaikki mikä elää ja kukoistaa tulee kerran kuolemaan, maatumaan ja antamaan voimaa uudelle kukinnolle. Elämän kiertokulku on vääjäämätöntä. Mutta keramiikkakukat taas ovat ikuisia jo pelkästään siksi, koska savi on sintraantunut keramiikaksi ja se ei enää maadu. Ne tosin voivat särkyä mutta lohkeamatkin ovat ikuisia ja tulevaisuuden arkeologit saattavat löytää niitä jostain maakerrostumista…

Nuoruuteni 1980-luvulla eläneenä homomiehenä silloinen AIDS-hysteria istutti minuun valtavan kuolemanpelon. Kehitin itselleni suojakuoren, jonka läpi ei päässyt kukaan. Olen pyrkinyt vapautumaan tästä pelosta. Sittemmin kuolemasta on tullut lohdullinen kumppani, joka muistuttaa elämän hetkellisyydestä.  Oma isäni kuoli ennen kuin hän täytti 64. Itse olen nyt jo 63-vuotias, joten sekin vie ajatukset kuolemaan. 

Olen useasti varioinut töissäni suuresti ihailemani Hugo Simbergin Kuoleman puutarhaa, ja kokenut hänen töissään valtavaa sympatiaa ja lempeyttä kuolemaa kohtaan. Toivon ihmisten kokevan kukkaveistokseni lohdullisina. Itselleni ne edustavat toivoa, lohtua ja hetkellisyyttä.”

”Teoksissa My Body I–II työskentelin kameran kanssa kehollisesti hakien yhteyttä kehoni ja maa-elementin välillä. Asetuin heinikkoon makaamaan ja annoin kehoni sulautua yhdeksi maan kanssa. Kuolemassa maatuminen tapahtuu konkreettisesti, mutta maatumisen prosessi on kehossani jo tässä hetkessä. Hengitän sisään tomuista, heinältä tuoksuvaa ilmaa. Hengitän ulos. Kehoni ja maan rajat sekoittuvat ja sulautuvat yhteen. Dokumentoin prosessin. Kehoni on läsnä myös jälkimmäisessä kuvassa – painaumana, tomuna, maana.”

Veera Lohiniva (s. 1990–) on Turussa asuva kuvataiteilija, joka työskentelee pääosin performanssi-, video-, valokuva-, ja installaatiotaiteen keinoin. Teoksissaan hän käsittelee queereyttä, sukupuolta, luontoyhteyttä, sekä yhteyden ja ykseyden kokemuksia.

Hänen teoksiaan on esitetty Suomessa ja ulkomailla. Yksityisnäyttelyitä hän on järjestänyt mm. Myymälä2 galleriassa Helsingissä 2019 ja Taidekeskus Mältinrannan Studiossa Tampereella 2023. Hänen esityksiään on toteutettu mm. Galleria Forum Boxissa Helsingissä syyskuussa 2022, sekä Titanik-galleriassa Turussa osana Xs – Uuden tanssin ja esitystaiteen festivaalia, joulukuussa 2022. 

“Kuolinvaatteisiin tarvitaan noin kuusi metriä kangasta. Valitsin puuvillan, siinä voi vielä haistaa maan, jossa se kasvoi. Ota pala lankaa ja ompele reunat huolellisesti. Älä tee solmua, niihin jää maailmojen välissä kiinni. Seuraavaksi tarvitset kinnasneulan ja valkeaa villalankaa. 

Älä tee solmua, niihin jää maailmojen välissä kiinni. 

On rätsinä, on košto, on kaksi šorokkaa, toisen vaihdat matkalla. On villasukat ja liina jonka alle kaikki peitellään viimeisen kerran. 

On kuusi metriä kangasta.”

Reeta Suvanto (s. 1993–) on opiskellut Saimaan Ammattikorkeakoulussa kuvataiteita ja valmistunut korutaiteen osastolta vuonna 2018. Tällä hetkellä hän opiskelee opiskelee Kuvataideakatemiassa kuvataiteen maisteriksi. Suvanto työskentelee laaja-alaisesti kuvataiteen, korutaiteen, kuvallisen ilmaisun ja kuvituksen aloilla. Hänen teoksiaan on nähty näyttelyissä ympäri Suomen sekä ulkomailla ja niitä on Valtion taidekokoelmissa ja Uhtua-Seuran omistuksessa. Julkisia teoksia löytyy Oulusta ja Joensuusta. Lisäksi Suvanto on ollut perustamassa Siikajoen Kulttuuriyhdistys Vimma ry:tä ja on sen sihteeri.

Karjalaisessa kulttuurissa esivanhempia rukoillaan seitsemänteen tai jopa yhdeksänteen sukupolveen saakka. Muistaminen, rituaalit ja tuoilma on jatkuvassa kosketuksessa elävien maailman kanssa, läsnä ja jokapäiväisenä. Tutkin teoksissani muistamista ja kuoleman rituaalisuutta. Kuolinvaatteiden kautta käsittelen sukuni pakolaistaustaa, luon uusia tapoja muistaa ja kunnioittaa heitä ennen meitä. 

Kuolema vaatii aikaa. Siihen valmistaudutaan ajoissa. Esivanhempia muistetaan, heitä rukoillaan ja heiltä toivotaan suojausta. Itkujen kautta kieli muuttuu samaksi, sanallinen viesti on viety. Kuolinvaatteet ovat valmiina odottamassa, ne kuusi metriä kangasta. Solmuja ei tehdä eikä saumoja käännetä. 

Liian valmista ei saa olla.

“Kuolemaa aiheena ei voi ohittaa tai käsitellä puhki. Se on ikuinen ja aina yhtä ajankohtainen. Hiljaisuus, tyhjyys ja pysähtyminen oleellisen edessä ovat osa samaa kokonaisuutta.”

Leena Ylä-Lyly (s. 1979–) on Helsingissä asuva ja työskentelevä valokuvataiteilija. Hän valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2017. Ylä-Lylyn teoksia on ollut esillä useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä. Hän on myös työskennellyt eri residensseissä Suomessa ja ulkomailla

“Valokuvassa minua kiinnostaa hiljaisuuden lisäksi sen sisällään pitämä liike sekä valokuvan meditatiivinen luonne. Kuvat löytyvät usein lähiympäristöstä, tärkeintä on ajatuksen ja havainnon yhteys.”

Ylä-Lyly on käsitellyt valokuvasarjoissaan vanhuutta ja luopumista, kuolemaa zen-buddhalaisuuden kautta katsottuna sekä leskeyttä ja surua. Hänen teoksissaan henkilökohtaiseen sisältyy universaali ja laajasta on löydettävissä jotain hyvin intiimiä. 

Leena Ylä-Lylyn teoksia on nähtävissä Kuolevaisessa myös Kalevankankaan kappelin odotusaulassa.

”Kuolema, syyllisyys ja kärsimys pitää tuntua, mutta niiden ohi pitää nähdä elämää.”

Ilmari Wärri (s. 1980–) tuntee olevansa ennen kaikkea kansantaiteilija. Hänen työnsä kiertyvät kuoleman ympärille – ei vain aiheena, vaan kehollisena ja kokemuksellisena todellisuutena, johon on välttämätöntä olla yhteydessä.

Wärrin taide asettuu kansantaiteen ja nykytaiteen välimaastoon. Se on kuolemataidetta, joka on yhtä aikaa kehollista, kokemuksellista, kysyvää ja keskustelevaa. Hänen teoksensa eivät tyydy katseen kohteiksi – niitä kuuluu yleensä koskettaa, välillä liikutella, joskus niiden sisään voi astua ja toisella kertaa niiden päällä kuuluu kulkea. Viime aikoina Wärri on keskittynyt ruumisarkkujen tekemiseen eläville. 

“Arkku syntyy prosessissa, jossa tapaaminen ja yhdessäolo arkutettavan kanssa muovaavat sen vähitellen eläväksi, vaikuttaen kaikkiin valmistusvaiheisiin. Vaikka arkut ovat taidetta – eräänlaisia kuolemanoppaita eläville – ne täyttävät myös laatusuositukset ja ovat tarkoitettu varsinaiseen käyttöön: maahautaukseen tai tuhkattavaksi. Tosin ensimmäisen ruumisarkkuni tein kuolleelle isälleni, mutta tekoprosessi oli niin syvällinen ja vaikuttava, että ruumisarkuista ei enää voinut päästää irti.”