”Jokainen sydämenlyöntimme on yksi vähemmän.”

Kuva- ja valokuvataiteilija, ohjaaja Minna Havukainen (s. 1969–) on käsitellyt teoksissaan elämän perimmäisiä kysymyksiä ja ihmiselämän käännekohtia. Hänen teoksilleen on ominaista intiimiys, suoruus ja rehellisyys. Havukaisen työ on huomioitu Fotofinlandia-ehdokkuudella, Turun kaupungin Aboa-palkinnolla ja Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkinnolla.

Runsaan näyttelytoiminnan lisäksi Havukainen on toiminut taideyhdistyksissä ja asiantuntijatehtävissä. Hän on myös turkulaisen, taiteilijavetoisen Kriittisen Gallerian yksi perustajajäsen. Hän pyrkii omalta osalta edistämään taiteen ulottumista laajasti yli taidekentän rajojen, koskettamaan mahdollisimman monia.

“Olen aiemmin ollut kuoleman ja surun teemojen äärellä EXITUS-näyttelyni ja siihen liittyvien oheistapahtumien kautta vuosina 2007–12. Työskentelin silloin surevien omaisten ja kuoleman parissa toimivien ammattilaisten kanssa. Tämä aika avarsi näkemystäni kuolemasta merkittävästi. Pelon ja vierauden rinnalle tuli lohtua ja levollisuutta. Samalla omankin, aikanaan tulevan kuoleman hyväksyminen helpottui.

Asenteet, niin omani kuin yhteiskunnalliset, ovat päivittyneet näiden vuosien aikana. Jatkan omaa taiteellista työskentelyäni uudenlaisista näkökulmista ja kokemuksista käsin, nyt jo keski-ikään siirtyneenä. Kuolema on edelleen ratkaisematon mysteeri. Kuolevaisuus on olemassaolomme rinnalla kulkeva tosiasia, jota jokainen meistä työstää koko elämänmatkansa ajan.

Toivon Kuolevaisesta muodostuvan juuri tämän ajan tarpeisiin vastaava näyttelyiden ja tapahtumien kokonaisuus, joka on yleisölleen antoisa ja syvästi merkityksellinen.”

Havukainen toimii Kuolevaisessa kuvataiteilijana ja pääkuraattorina, vastaten kuvataideohjelman koordinoinnista sekä osaltaan tiede- ja vapaan kentän ohjelmiston tuottamisesta. Havukaisen taidetta on nähtävillä Taidekeskus Mältinrannassa, Galleria Saskiassa, jossa on myös Siiri Haarlan näyttely, sekä Pyynikin kirkkopuistossa.

Lue Havukaisen ja Jaana Rantalan haastattelu Kuolevainen-hankkeen matkasta.

“Taide voi luoda tiloja, joissa luonnon ja kuolevaisuuden mysteeriä ei tarvitse ratkaista, vaan niiden merkityksille voi antautua kokemuksellisesti – avautuen elämän ja kuoleman kietoutuneisuudelle kaikessa moninaisuudessaan.”

Raisa Foster (s. 1976–) on filosofian tohtori ja dosentti, monialainen taiteilija ja tutkija, joka tarkastelee sosiaalisia ja ekologisia kysymyksiä kirjoittamisen, kehollisten harjoitteiden ja videotaiteen keinoin. Hän on kehittänyt ekososiaalista teoriaa taiteen ja kasvatuksen näkökulmista, ja tällä hetkellä hän toimii itsenäisenä taiteilija-tutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa ympäristösotaa tarkastelevassa hankkeessa.

Fosterin monitaiteellinen työskentely pohjautuu ihmisen keholliseen maailmasuhteeseen sekä elämän ja kuoleman kietoutuneisuuden kysymyksiin. Fosterin keholliset työpajat ja videoteokset haastavat katsojan pohtimaan ihmisen paikkaa osana monilajista yhteisöä ja luonnon kiertokulkua.

Hän yhdistää teoksissaan ekologian tieteenalan tietoa kokemuksellisiin havaintoihin maailman moninaisuudesta. Teokset kutsuvat pohtimaan kuolemaa ja ihmisyyttä osana luontoa korostaen kokonaisvaltaisen kehon (ruumis–mieli–henki-kokonaisuuden) roolia tiedon lähteenä ja olemassaolon perustana. Foster tarkastelee osallistavissa teoksissaan myös ympäristösurua tavoitteenaan tarjota yleisölle avoimia ja luottamuksellisia hetkiä kokemuksellisille kohtaamisille.

Kuolevaisessa Fosterin videoinstallaatio Kätkyt on esillä Tampereen Vanhassa kirkossa sekä Taidekeskus Mältinrannassa.

“Ajattelen kuolon hyvin lohdullisena välitilana, jossa kuoleman puutarhurit hellästi hoivaavat ja huolehtivat kukkasistaan. Se on ikään kuin siirtymäriitti. Kukat symboloivat ihmiseloa. Alku, kukoistus, loppu. Yhtä hellästi silitämme vastasyntyneen kuin kuolevankin kättä.”

Reetta Gröhn-Soininen (s. 1969–) on joensuulainen kuvanveistäjä, joka tekee figuratiivisia veistoksia puusta. Erityisesti hän veistää tunnetta ja liikettä.

Gröhn-Soininen tekee abstraktista ja vaikeasti käsiteltävästä tunteesta aineellista, näkyvää ja konkreettista. Myös väri on veistoksissa hyvin fyysinen elementti. Sen sattumanvarainen valuminen on tärkeää vastapainoa veistämisen kurinalaisuuteen.

Kuolemaa ja kuolevaisuutta Gröhn-Soininen on käsitellyt teoksissaan muutaman vuoden ajan. Henkilökohtaisesta surutyöstä alkanut teossarja on jatkunut globaaliin surutyöhön sodanaikaisessa maailmassamme. Teoksiin kuuluu myös kiitollisuus elämän jatkumisesta ja kukoistuksesta.

Kuolevaisessa Gröhn-Soininen tekee tilallisen veistoskokonaisuuden Viinikan kirkkotilaan.

“Maalaaminen on ajan pysäyttämistä ja jäljen jättämistä. Se on myös valmistautumista kuolemaan ja auttaa kestämään ajatuksen oman elämän ohimenevyydestä.”

Siiri Haarla (s. 1986–) on valmistunut kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2011 ja työskentelee parhaillaan siellä maalaustaiteen professorina. Lisäksi hän työskentelee Berliinissä. Parhaillaan Haarla tekee tohtorin opinnäytettä Kuvataideakatemiasta aiheesta “Näkeminen ja värit maalauksen kielenä”. Hän on pitänyt näyttelyitä muun muassa Forum Boxissa 2022 sekä osallistunut moniin ryhmänäyttelyihin. Hänen teoksiaan on EMO-säätiön ja Miettinen Collection -kokoelmissa sekä Valtion ja HAMin taidekokoelmissa.

Haarlan maalaukset ovat omaelämäkerrallisia tutkielmia näkemisestä, kokemisesta ja elämisestä ihmisenä muiden elämänmuotojen joukossa.

“Taiteilijuus syntyy kuolevaisuudesta. Jos eläisimme ikuisesti, ei minulla olisi syytä jättää jälkiä itsestäni, ajattelustani, näkemästäni ja olemassaolostani. Maalaus on suunnattu jälkipolville, maalaukset ovat viestejä tulevaisuuteen. Maalaan päivästä toiseen täyttääkseni elämän merkityksettömyyttä, ja pala palalta rakennan merkitystä, jonka varassa taas maalata.

Museoissa voi kokea tämän: tuhat vuotta sitten eläneen maalarin kädenjäljen, katseen ja läsnäolon. Maalaus ylittää kuoleman rajan – eikä se ole mystiikkaa.”

Kuolevaisessa Haarlan teoksia on esillä Galleria Saskiassa, jossa on myös Minna Havukaisen näyttely.

“Mietin metsänpeittoa, metsää piilottamassa eläviä ja kuolleita. Voisiko sitä kaivaa itselleen kolon pusikkoon kun aika koittaa, maatua osaksi puustoa kaikessa hiljaisuudessa. Lapsena harkitsin puutarhurin ja kuvataiteilijan ammattien välillä. Nykyisin mietin mahdollisuutta kouluttautua kuolindoulaksi.”

Paavo Halonen (s. 1974–) on kuvataiteilija ja muotoilija, joka käyttää veistoksissaan ja installaatioissaan erityisesti kierrätys- ja luonnonmateriaaleja. Halosen tuotannolle on ominaista uskonnollisen kuvaston ja tematiikan hyödyntäminen suomalaiseen kansanperinteeseen ja käsityöläisyyteen nivoutuneena. Halonen on pitänyt aktiivisesti näyttelyitä, myös kansainvälisesti, ja hänen teoksiaan on useissa taidekokoelmissa. Muotoilijana hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Marimekon ja Mum’sin kanssa.

“Kuolema on ollut läsnä elämässäni varhaislapsuudesta asti. Lemmikkikissa on kuollut syliini, tuotantoeläimiä on nyljetty pihaliiterissä, isoisä kuoli kotona kun olin 10-vuotias. En oikeastaan koskaan hyväksynyt tai ymmärtänyt tapahtumaa, lopullista poistumista.

Lohtua toi suomalaisen mytologian sielulintu, pieni eläin joka pystyi matkaamaan ylisen ja alisen, tuonpuoleisen ja tämän maailman välillä ja välittämään viestejä poisnukkuneiden ja tämänmaailmaisten välillä.

Tuo lintu on jäänyt pysyväksi osaksi teoksiani, työskentelyäni. Linnun rooli on ehkäpä laajentunut, mutta aina se on minulle viestintuoja tai viejä jonnekin tavoittamattomaan. Ja mikä erityisesti lämmittää on ajatus lintukodosta, kodista jonne sielu lopulta pääsee viestinviejän mukana lepäämään.”

Kuolevaisessa Halosen teoksia on esillä Tuomiokirkossa, Galleria Mältinrannassa sekä Luonnollinen-teemanäyttelyssä Finlaysonin alueella. Halonen vastaa myös Luonnollisen näyttely- ja ripustussuunnittelusta yhdessä Kristiina Karstenin kanssa.

“Sairastuin syöpään seitsemän vuotta sitten. Se oli hetki jolloin viimeistään ymmärsin oman kuolevaisuuteni ja elämän rajallisuuden. Pelkäsin kuolemaa. En kyennyt hankkimaan uusia kenkiä, kun ajattelin sen olevan turhaa, kun pian kuolen.”

Reima Hirvonen (s. 1963–) on kuvataiteilija, joka tekee tilateoksia, valokuvia, piirustuksia, maalauksia, veistoksia ja videoteoksia. Hän on myös näyttelijä. Hirvonen on pitänyt lukuisia näyttelyitä sekä on Suomen taiteellisen metsäteatterin perustajajäsen ja järjestänyt monitaiteellista Korpifest-kulttuuritapahtumaa. Hirvosen teoksia on Nykytaiteenmuseo Kiasman ja Kuopion Taidemuseon kokoelmissa.

Hirvosen aiheet nousevat henkilökohtaisesta elämästä: homoudesta, masennuksesta, syövästä, menetyksistä, yksinäisyydestä, uskosta, rakkaudesta sekä tuntemuksista, joita sota, epäoikeudenmukainen politiikka ja luonnon tuhoaminen hänessä herättävät. Suuri osa hänen käyttämistään materiaaleista on kierrätettyä, roskalavoilta löydettyä.

Kuolevaisenkin teoksissa Hirvonen käyttää omia muistojaan, erityisesti viimeisiä yhteisiä hetkiä edesmenneiden läheisten kanssa sekä omia ja lähipiirin kokemuksia syövän sairastamisesta. Hän kohtasi kuoleman jo lapsena: “Kuusivuotiaasta minusta aikuisten suru oli pelottavaa ja hämmentävää, ja muistan ajatelleeni taivasta ja sen ihanuutta – miksi surra.”

Kuolevaisessa Hirvosen taidetta on esillä Härmälän kirkossa, yhdessä Teemu Mäen kanssa sekä Galleria Rongassa, jossa on myös Anna Ruthin näyttely.

“Kiertokulku, hetkellisyys ja kuolevaisuus ovat sekä ajatuksissani että teoksissani toistuva teema, josta en edes yritä päästä eroon. Elämän ohikiitävyys ja siihen liittyvä luopuminen, mutta toisaalta myös erilaisten rakenteiden, kuten kulttuurien ja sivilisaatioiden, kuolevaisuus koskettavat ja kiehtovat.”

Kristiina Karsten (s. 1982–) on pääosin installaation keinoin työskentelevä taiteilija. Kuvataiteen ohella hän toimii elokuva- ja videotaiteen kentällä, erityisesti leikkaaja-käsikirjoittajana ja myös ohjaajana ja tuottajana.

Karsten yhdistelee teoksissaan esineasetelmaa, kuvanveistoa, videokuvaa ja musiikkia. Teosten päämateriaaleina toimivat vanhat, usein rikkinäiset, käytöstä poistetut esineet ja asiat, roskat ja rihkama sekä kasvit, joita Karsten kerää ja kuivaa varastoon.

Töiden taustalla vaikuttavat muun muassa vanitas-aiheet ja japanilainen estetiikka. Niissä katoavaisuuden, ajan kulumisen ja haurauden ilmenemiä ei siivota piiloon, vaan niillä on elintilaa, arvo ja jopa keskeinen asema.

“Kuolevaisuus on jotakin, jota ajattelen luonnostaan jokaisena päivänä: että tämä ei ole ikuista, että tulen luopumaan tästä, hänestä, hän minusta; että mikä tahansa voi päättyä minä hetkenä tahansa. Se on jotain, jota vasten pingotan olemassaoloni ja elämäni. Teoksia työstäessäni työskentelen väistämättä jatkuvasti oman sekä kaiken minulle rakkaan ja tärkeän väliaikaisuuden äärellä. Kuolevaisuus on myös tässä ajassa kollektiivisesti merkityksellinen aihe: siihen sisältyy luopumisen taito.”

Kuolevaisessa Karsten tekee taiteellista yhteistyötä kuvataiteilija Juhana Moisanderin kanssa. Heidän yhteisiä teoksiaan on nähtävillä Kalevankankaan isossa siunauskappelissa sekä Galleria Rajatilassa, ja Karstenin teoksia on lisäksi Taidekeskus Mältinrannassa sekä Luonnollinen-näyttelyssä Finlaysonin alueella. Lisäksi hän toimii Minna Havukaisen työparina vastaten osaltaan kuvataide-, tiede- ja vapaan kentän ohjelmiston tuottamisesta, erityisesti Luonnollinen-teemanäyttelystä.

“Se tiedetään, että jonakin päivänä kuolemme, mutta kaikkina muina päivinä eletään. Näillä mennään.”

Aleksi Kolmonen (s. 1996–) on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee erityisesti valokuvan parissa. Hän on opiskellut Pekka Halosen akatemiassa ja Turun AMK:n Taideakatemiassa. Kolmosen teoksia on ollut esillä muun muassa WAM-taidemuseon Spektri-näyttelyssä Turussa ja Seinäjoen Taidehallissa.

Työskentelyssään Kolmonen pitää tärkeimpänä vapautta, leikkiä ja yhteyden löytämistä. Teosten kantavia teemoja ovat kuolema, rakkaus, queer-yhteisöt ja karaoke. Nämä muodostavat kudelman inhimillisestä kokemuksesta, tarjoten pohjan pohtia elämän merkityksiä. Estetiikaltaan runsaan kuvamaailman tavoitteena on sekä dokumentoida queer-yhteisöä että olla osaltaan rakentamassa sitä. Kolmonen tekee rakennettua kuvaa, jossa kuvan miljöö ja tunnelma luodaan huolellisesti tukemaan kuvattavan kokemusta sisäisestä maailmastaan.

“Kiinnostukseni kuolemaan syntyi alun perin tarpeesta ymmärtää sitä syvemmin, jotta pelko ei rajoittaisi elämääni, vaan pikemminkin lisäisi tahtoa elää ja kokea. Kuolema toimii väistämättömänä elämämme merkityksien määrittäjänä. Kuolema muistuttaa elämän rajallisuudesta ja hetkellisyydestä, samalla toimien voimakkaana kannustimena elää rehellisesti ja totuudellisesti ja olla pitämättä elämässämme olevia asioita itsestäänselvyyksinä.”

Kuolevaiseen Kolmonen osallistuu kuvataiteilijana Galleria Rajatilan näyttelyssä.

“Kuoleman rooli ihmisen uskomusperinteessä on hyvin keskeinen. Se on se raja ajan ja ikuisuuden välissä, joka kiinnostaa ihmismieltä vuosisadasta toiseen. Kuolema koskettaa meitä kaikkia ja on syntymän kanssa jotain, mitä meidän jokaisen on käytävä läpi.”

Juhana Moisander (s.1977–) on tunnettu tummasävyisestä mediataiteestaan. Hänen  teoksiaan on nähty useissa kotimaisissa ja kansainvälisissä näyttelyissä ja niitä on muun muassa HAMin, EMMAn sekä Jenny ja Antti Wihurin Säätiön kokoelmissa. Moisander on valmistanut useita julkisia ja paikkasidonnaisia teoksia. Lisäksi hän ylläpitää yhdessä puolisonsa, valokuvataiteilija Nelli Palomäen kanssa perustamaansa, palkittua Mediataidetila Sielua, joka sijaitsee Karkkilassa vanhassa myllyssä.

Moisanderin ilmaisun keskiössä ovat video-, ääni- ja fyysisten elementtien sovittaminen ehjäksi kokonaisuudeksi näyttelytilan arkkitehtuuriin. Teemat ja sisällöt kumpuavat taide- ja kulttuurihistoriasta, kirjallisuudesta sekä ihmisen pyrkimyksistä, toimintamalleista ja ihmiseläimen kompleksisesta käytöksestä. Vaikka lähtökohdat ovat usein historiassa ja luetussa, ovat teokset voimakkaasti kytköksissä ihmisyyden arkeen ja tähän päivään.

“Kun pyrkii työstämään teoksesta jonkin hyvin kokemuksellisen, ja menee tilaan jossa teos on, se on aika suora kohtaaminen. Teosta työstäessä asioita prosessoi koko ajan alitajuisesti, myös sitä omaa kuolevaisuuttaan, valmistaa itseään siihen ja jotenkin yrittää ymmärtää. Oma suhde kuolemaan on ajan mittaan helpottunut, tiivistynyt. En toivoisi sitä mutta jotenkin on kasvanut ymmärrys, että se on osa tätä.

Valtakulttuuri ajaa kuoleman kieltämistä – on se ikuinen nuoruus ja kaiken pitää tapahtua yhä nopeammin ja nopeammin. Toivoisin, että vaan pystyisi enemmän hidastamaan sitä tempoa ja menemään luonnollisempien syklien mukaan. Sitten lopulta se sykli päättyy.

Vai onko se vaan yksi verho, joka avautuu ja sulkeutuu, josta kävellään läpi?”

Kuolevaisessa Moisander tekee taiteellista yhteistyötä Kristiina Karstenin kanssa. Heidän yhteisiä teoksiaan on nähtävillä Kalevankankaan isossa siunauskappelissa sekä Galleria Rajatilassa, ja Moisanderilta on lisäksi esillä teos Taidekeskus Mältinrannassa.

“Jokaisen ihmisen on tavalla tai toisella ratkaistava suhteensa kuolemaan, sekä omaan kuolevaisuutensa että kaiken muunkin väliaikaisuuteen. Jos sitä ei tee hyvin, se voi pilata koko elämän.”

Teemu Mäki (s. 1967–) on kirjailija, kuvataiteilija, ohjaaja, tutkija ja vapaa taiteilija. Mäki on työskennellyt kuvataiteen professorina Aalto-yliopistossa 2008–2013 ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana vuodesta 2018. Hän on pitänyt 62 yksityisnäyttelyä, osallistunut noin 250 yhteisnäyttelyyn, kirjoittanut 10 kirjaa sekä ohjannut ja käsikirjoittanut näytelmiä, elokuvia ja oopperoita.

Kuolema on ollut yksi Mäen taiteen pääaiheita alusta lähtien. Hänen ensimmäinen runokokoelmansakin oli nimeltään Kuolevainen (WSOY, 2008). Usein mukana on myös kapitalismikriittinen näkökulma, jonka mukaan kulutuskapitalismin olennainen ominaisuus on nimenomaan kuoleman kieltäminen. Kuolevaisuuden muistaminen on Mäen mukaan jokaisen hyvän taideteoksen eräs ominaisuus.

Katkelmia Kuolemaharjoituksia-esityksen käsikirjoituksesta, jonka ensi-ilta oli Pispalan kirkolla järjestetyssä Kuolemaklubissa pyhäinpäivänä 2.11.2024:

“Kuolema on vihollinen. En halua, että lapseni kuolee. En halunnut äitini kuolevan, mutta jokainen meistä kuolee. […] Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus kuolemasta. […] Kuolevaisuus ei ole elämän vastakohta, vaan osa elämää. Jos emme olisi kuolevaisia, jos emme tuntisi kipua ja puutetta, kokisi nöyryytyksiä, jos kaikki ei olisi rajallista ja väliaikaista… niin elämä ei ehkä… tuntuisi paljon miltään. […]

Pelkkä järkeily ei kuitenkaan riitä. Kuolema on pysyvä haaste ja ongelma, joka ei häivy, vaikka sen kanssa kuinka älyllä ahertaisi. […] On yritettävä luoda… antoisa suhde kuolemaan, sellainen, joka ei masenna vaan… elähdyttää. Sellaisen suhteen voi luoda, mutta siihen tarvitaan järkeilyn lisäksi myös kokonaisvaltaisempaa luomistyötä ja jatkuvaa harjoittelua. Harjoitellaan siis yhdessä!”

Kuolevaiseen Mäki osallistuu kuvataiteella, esitystaiteella, kirjallisuudella ja keskusteluilla. Lisäksi hän organisoi ja vetää yhdessä Jaana Rantalan ja Tarja Laitisen kanssa pitkin vuotta järjestettäviä, konseptoimiaan Kuolemaklubeja. Mäen taidetta on esillä Kulttuuritalo Laikun galleriassa, Taidekeskus Mältinrannan yhteisnäyttelyssä sekä Härmälän kirkossa, yhdessä Reima Hirvosen kanssa.

“Kuolema on eräänlainen ajallinen ääripiste. Ihmisen osa on sama kuin kaiken muun elollisen, kasvien, eläinten, erilaisten organismien – elää aikansa ja sitten maatua osaksi tätä kaikkea, alkuaineiden loputtomaan kiertoon.”

Paavo Paunu (s. 1965–) on raumalainen kuvataiteilija. Paunu on osallistunut kymmeniin näyttelyihin ja hänen teoksiaan on useissa museokokoelmissa. Hänelle on myös myönnetty Suomen Taiteilijaseuran, Suomen Taideyhdistyksen sekä Pyhän Henrikin säätiön palkinnot.

Paunun maalaukset ja veistokset kuvaavat ihmistä – haaveita ja pettymyksiä sekä suhdetta luontoon. Hänen teostensa ääni kuuluu veisto- ja maalaustaiteen konventioiden, ilmiselvien esikuvien, tyylilajien ja teoreettisten lähdeviitteiden tuolta puolen: kauempaa, omasta maailmastaan, jota luonnehtivat psykologinen surrealismi ja ekspressiivinen symbolismi.

“Ihmisen on vaikea ajatella ja hyväksyä olemassaolon tarkoituksettomuutta, häviämistä ja sattumanvaraisuutta.

Mutta kuolema on tosi. Vanha puu kaatuu ja maatuu antaen tilaa nuoremmille. Niin myös me ihmiset. Se on lohdullista. Se luo myös arvon ja merkityksen elämälle.”

Kuolevaisessa Paunun teoksia nähdään Pispalan kirkossa sekä Taidekeskus Mältinrannan yhteisnäyttelyssä, jonka hän on ripustanut yhdessä taiteilija Pauliina Turakka Purhosen kanssa.

“Ashes to ashes, dust to dust -lausahdus on kulkenut elämässäni mukana kristillisen lapsuuden jäännöksenä. Ajatus pitää sisällään myös nykyaikaan viittaavaa piilotettua väkivaltaa ja ajassamme tätä tuhkaa luodaan elämästä monella rintamalla.”

Anna Ruth (s. 1975–) on jyväskyläläinen maahanmuuttajataustainen kuvataiteilija ja taideorganisaattori, joka on varttunut xʷməθkʷəy̓əm-kansan (Musqueam) alueilla Kanadassa. Hän on saanut taidekoulutusta Kanadassa ja Englannissa sekä valmistunut taiteen maisteriksi Ecole des beaux arts de Quimper -taidekorkeakoulusta Ranskasta. Ruth tunnetaan parhaiten vapaana kuraattorina ja useasti palkitun Äkkigallerian perustajana.

Ruth pyrkii työnsä kautta purkamaan perittyjä, ennakkoluuloja ylläpitäviä rakenteita. Toistuvat teemat käsittelevät jälkiä, karttoja, sekä aitoja ja muita rakennelmia, joita käytetään määrittämään johonkin kuulumista sekä ulkopuolisuutta.

”Minua kiinnostaa, kuinka moninaista kuoleman käsittely on eri ihmisillä, eri kulttuureissa ja asiayhteyksissä. Taide on elämän osa-alue, jossa nämä tavat käsitellä kuolemaa ja puhua siitä ovat ehkäpä monimuotoisimmillaan ja kiinnostavimmillaan.”

Ruthin teokset ammentavat inhimillisyydestä ja ihmisiä yhdistävistä ominaisuuksista. Käsitellyt teemat tiivistyvät minimaalisesti ympäristöön vaikuttaviin, väliaikaisiin installaatioihin. Nyt työn alla oleva näyttely käsittelee menettämistä ja luopumista. Se heijastaa materiaalisen omistamisen ja menneisyyteen kiintymisen ajatuksia, vihjaa menettämisen kokonaisvaltaisuudesta ja pyrkii muistuttamaan ihmisten yhtenäisyyden ja jaetun kokemuksen tärkeydestä.

Kuolevaisessa Ruthin taidetta on esillä Galleria Rongassa, jossa on myös Reima Hirvosen näyttely. Ruthin teoksen materiaalina on tuhka, joka on peräisin hänen polttamistaan vanhoista teoksista, luonnoskirjoista sekä henkilökohtaisista esineitä.

“Näen elämän verkkona, joka koostuu säikeistä. Säikeet kurottuvat pitkälle taaksepäin, sivuille ja aikaan meidän jälkeemme. Ehkä verkko kaartuu palloksi kaukana näkökenttämme reunamilla. Kaikki aika on aina olemassa, tässä hetkessä, nyt.

Minä muuttuu, vanhenee, kerää ympärilleen elettyä elämää, kuvia, risteymiä, menetyksiä, ja silti sisällä on edelleen alku, pieni lapsi. On myös tietoisuus lopusta, kuolemasta.”

Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971–) on kuvataiteilija ja taidemaalari, joka on tunnettu erityisesti tekstiiliteoksistaan. Hänelle on myönnetty muun muassa Dukaattipalkinto ja kuvataiteen valtionpalkinto, lisäksi hänen teoksiaan on monissa museokokoelmissa.

Turakka Purhosen teosten aihepiirinä on ihmiselon koko kirjo: ilo, suru, rakkaus, erilaisten ihmissuhteiden kiemurat, äitiys, sisaruus, lapsuus ja kuolema, joka on väistämätön osa elämää. Kokemukset löytävät usein muotonsa kirkon ja taidehistorian kuva-aiheita kierrättämällä.

Nyt työt palaavat juurilleen, kirkkoon – tilaan, josta Turakka Purhosen varhaisimmat kuvamuistot ovat kotoisin. Kirkkojen kuvat, kertomukset ja tilat sekä järkyttivät että ruokkivat mielikuvitusta. Edelleen nämä kohtaamiset usein näkyvät hänen työskentelyssään, joko suorina kuvalainoina tai jonkinlaisena pohjavirtana.

Kuolevaisessa Turakka Purhosen teoksia on esillä Kalevan kirkossa sekä Taidekeskus Mältinrannan yhteisnäyttelyssä, jonka hän on ripustanut yhdessä taiteilija Paavo Paunun kanssa.