”Kertaan, kun elämä kertaa.
Toistan, kun kuolema toistaa.
Tuulen ja meren ääni, kuolevan hengityksen ääni,
ohimenevä ja palaava, loputon. Sen äärellä meidän on täällä elettävä.”
(Lassi Nummi, kokoelmasta Maailma yhä)

Kuolevaisen päätuottajana ja projektipäällikkönä toimiva rovasti ja Pispalan kirkon pappi Jaana Rantala on tuottanut uransa aikana kirkollisia juhlia, tapahtumia ja ohjelmakokonaisuuksia muun muassa Turussa, Helsingissä ja Lontoossa. Rantalan erityisenä intohimona ja osaamisalueena ovat kulttuuri- ja taidepainotteiset yhteistyöprojektit. Rantala on aiemmin työskennellyt muun muassa Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymässä, Turun kristillisellä opistolla ja Herättäjä-Yhdistyksessä sekä esittävän taiteen parissa.

“Oma suhde kuolevaisuuteen on ymmärrys siitä, että en enää puhu ”jos kuolen”, vaan ymmärrän, että ”kun kuolen”.

Kuoleman kulttuurin muutos Suomessa on vääjäämätön ja mittava. Kuolema yhdistää meitä kaikkia, ja on siksikin tärkeä keskustelunaihe tänä jakaantuneisuuden ja pirstaloitumisen aikana.

Toivon, että Kuolevainen-hankkeen myötä me luodut kuolevaisuutemme ymmärtäen käymme notkeammin istumaan vierekkäin, ehkä jopa lähemmäksi toisiamme. Ymmärrämme sen, että, elämä on yhteinen ja että sillä on rajat.

Toimin Kuolevaisessa Tampereen seurakuntien työntekijänä ja iloitsen siitä, miten moniäänistä ja -muotoista tapahtumaa olemme tekemässä. Toivon, että tämä tuottaa jotain, mikä jää elämään hankkeen jälkeenkin.

Aivan erityisesti iloitsen meidän taiteilijoistamme, rohkeista ja näkemyksellisistä ihmisistä, jotka avaavat keskustelun taiteensa avulla kaikille nähtäväksi.

Kuolevainen vastaa tarpeeseen puhua siitä, mistä ei oikein uskalla puhua.”

Lue Jaana Rantalan ja Minna Havukaisen haastattelu Kuolevainen-hankkeen matkasta.

”Jokainen sydämenlyöntimme on yksi vähemmän.”

Kuva- ja valokuvataiteilija, ohjaaja Minna Havukainen (s. 1969–) on käsitellyt teoksissaan elämän perimmäisiä kysymyksiä ja ihmiselämän käännekohtia. Hänen teoksilleen on ominaista intiimiys, suoruus ja rehellisyys. Havukaisen työ on huomioitu Fotofinlandia-ehdokkuudella, Turun kaupungin Aboa-palkinnolla ja Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkinnolla.

Runsaan näyttelytoiminnan lisäksi Havukainen on toiminut taideyhdistyksissä ja asiantuntijatehtävissä. Hän on myös turkulaisen, taiteilijavetoisen Kriittisen Gallerian yksi perustajajäsen. Hän pyrkii omalta osalta edistämään taiteen ulottumista laajasti yli taidekentän rajojen, koskettamaan mahdollisimman monia.

“Olen aiemmin ollut kuoleman ja surun teemojen äärellä EXITUS-näyttelyni ja siihen liittyvien oheistapahtumien kautta vuosina 2007–12. Työskentelin silloin surevien omaisten ja kuoleman parissa toimivien ammattilaisten kanssa. Tämä aika avarsi näkemystäni kuolemasta merkittävästi. Pelon ja vierauden rinnalle tuli lohtua ja levollisuutta. Samalla omankin, aikanaan tulevan kuoleman hyväksyminen helpottui.

Asenteet, niin omani kuin yhteiskunnalliset, ovat päivittyneet näiden vuosien aikana. Jatkan omaa taiteellista työskentelyäni uudenlaisista näkökulmista ja kokemuksista käsin, nyt jo keski-ikään siirtyneenä. Kuolema on edelleen ratkaisematon mysteeri. Kuolevaisuus on olemassaolomme rinnalla kulkeva tosiasia, jota jokainen meistä työstää koko elämänmatkansa ajan.

Toivon Kuolevaisesta muodostuvan juuri tämän ajan tarpeisiin vastaava näyttelyiden ja tapahtumien kokonaisuus, joka on yleisölleen antoisa ja syvästi merkityksellinen.”

Havukainen toimii Kuolevaisessa kuvataiteilijana ja pääkuraattorina, vastaten kuvataideohjelman koordinoinnista sekä osaltaan tiede- ja vapaan kentän ohjelmiston tuottamisesta. Havukaisen taidetta on nähtävillä Taidekeskus Mältinrannassa, Galleria Saskiassa, jossa on myös Siiri Haarlan näyttely, sekä Pyynikin kirkkopuistossa.

Lue Havukaisen ja Jaana Rantalan haastattelu Kuolevainen-hankkeen matkasta.

“Kuolema ja suru ovat osa meidän kaikkien elämää. Ne on hyvä kohdata lempeydellä ja pelotta.”

Harjun seurakunnan johtava kanttori Tarja Laitinen vastaa konserteista, johtaa Vox Cor- naiskuoroa sekä Harjun Gospelkuoroa ja vetää Soivaa hoivaa -toimintaa. Hän on multi-instrumentalisti, joka urkujen, pianon ja laulamisen lisäksi hallitsee myös nokkahuilut. Kuolevaisessa Laitinen toimii seurakunnan päätuottaja Jaana Rantalan työparina ja kokoaa esittävän taiteen ohjelmakokonaisuutta. Hän myös järjestää Kuolemaklubeja ja erityisesti niiden musiikkiohjelmaa yhdessä taiteilija, tutkija Teemu Mäen sekä Rantalan kanssa.

“Musiikki on monille hyvin tärkeä ja merkityksellinen osa siunaustilaisuutta. Musiikki antaa surulle tilaa ja tutut kappaleet herkistävät läheisiä arkun äärellä. Tämän saman olen kokenut myös omien läheisten hautajaisissa.

Siunauskulttuuri on muuttunut paljon työurani aikana niin tapojen kuin musiikin osalta. Siunaustilaisuuksista halutaan aivan erityisiä ja kaikkia toiveita ei aina pysty toteuttamaan. Aiemmin suurempi joukko tuli saattamaan vainajaa, kukkalaitteet olivat komeita ja lapsia oli mukana saattoväessä. Hautajaisvirret olivat tuttuja ja virsiä laulettiin useampia. Nyt saattoväet ovat pieniä, vain yksi kukka laitetaan maljakkoon ja lapsia näkee harvoin tilaisuuksissa. Musiikkitoiveissa mediasta tutut kevyen musiikin kappaleet hallitsevat ja virsiä tunnetaan vain muutamia.

Tuntuu, että kuolema halutaan nykyään siivota sivuun kaiken muun tärkeämmän tieltä. Surusta on tullut yksityistä, kun ennen se oli yhteisöllistä.

Taide voi helpottaa surun ja kuoleman kohtaamista sekä menettämisen tunteita. Kirkoissa ja kappeleissa voi Kuolevaisen aikana nähdä ja kokea taidetta monin tavoin kuolemaa käsittelevien luentojen lisäksi. Toivon, että kuvataidetta voisi olla kappeleissa tämän hankkeen jälkeenkin. Ja että olisi lupa puhua ja keskustella kuolemasta ja surusta avoimesti, kysellen, moniulotteisesti. Ja että me kirkon työntekijät, jotka ovat kuoleman ja surun ammattilaisia, voisimme kukin olla tukemassa tätä kaikkea avoimin mielin yhteisöissämme.”

“Kiertokulku, hetkellisyys ja kuolevaisuus ovat sekä ajatuksissani että teoksissani toistuva teema, josta en edes yritä päästä eroon. Elämän ohikiitävyys ja siihen liittyvä luopuminen, mutta toisaalta myös erilaisten rakenteiden, kuten kulttuurien ja sivilisaatioiden, kuolevaisuus koskettavat ja kiehtovat.”

Kristiina Karsten (s. 1982–) on pääosin installaation keinoin työskentelevä taiteilija. Kuvataiteen ohella hän toimii elokuva- ja videotaiteen kentällä, erityisesti leikkaaja-käsikirjoittajana ja myös ohjaajana.

Karsten yhdistelee teoksissaan muun muassa esineasetelmaa, kuvanveistoa, videokuvaa ja musiikkia. Teosten päämateriaaleina toimivat vanhat, usein rikkinäiset, käytöstä poistetut esineet ja asiat, roskat ja rihkama sekä kasvit, joita Karsten kerää ja kuivaa varastoon.

Töiden taustalla vaikuttavat muun muassa vanitas-aiheet ja japanilainen estetiikka. Niissä katoavaisuuden, ajan kulumisen ja haurauden ilmenemiä ei siivota piiloon, vaan niillä on elintilaa, arvo ja jopa keskeinen asema.

“Kuolevaisuus on jotakin, jota ajattelen luonnostaan jokaisena päivänä: että tämä ei ole ikuista, että tulen luopumaan tästä, hänestä, hän minusta; että mikä tahansa voi päättyä minä hetkenä tahansa. Se on jotain, jota vasten pingotan olemassaoloni ja elämäni. Teoksia työstäessäni työskentelen väistämättä jatkuvasti myös oman sekä kaiken minulle rakkaan ja tärkeän väliaikaisuuden äärellä. Kuolevaisuus on myös tässä ajassa kollektiivisesti merkityksellinen aihe: siihen sisältyy luopumisen taito.”

Kuolevaisessa Karsten tekee taiteellista yhteistyötä kuvataiteilija Juhana Moisanderin kanssa. Heidän yhteisiä teoksiaan on nähtävillä Kalevankankaan isossa siunauskappelissa sekä Galleria Rajatilassa, ja Karstenin teoksia on lisäksi Taidekeskus Mältinrannassa sekä Luonnollinen-näyttelyssä Finlaysonin alueella. Lisäksi hän toimii Minna Havukaisen työparina vastaten osaltaan kuvataide-, tiede- ja vapaan kentän ohjelmiston tuottamisesta, erityisesti Luonnollinen-teemanäyttelystä.

“Jokaisen ihmisen on tavalla tai toisella ratkaistava suhteensa kuolemaan, sekä omaan kuolevaisuutensa että kaiken muunkin väliaikaisuuteen. Jos sitä ei tee hyvin, se voi pilata koko elämän.”

Teemu Mäki (s. 1967–) on kirjailija, kuvataiteilija, ohjaaja, tutkija ja vapaa taiteilija. Mäki on työskennellyt kuvataiteen professorina Aalto-yliopistossa 2008–2013 ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana vuodesta 2018. Hän on pitänyt 62 yksityisnäyttelyä, osallistunut noin 250 yhteisnäyttelyyn, kirjoittanut 10 kirjaa sekä ohjannut ja käsikirjoittanut näytelmiä, elokuvia ja oopperoita.

Kuolema on ollut yksi Mäen taiteen pääaiheita alusta lähtien. Hänen ensimmäinen runokokoelmansakin oli nimeltään Kuolevainen (WSOY, 2008). Usein mukana on myös kapitalismikriittinen näkökulma, jonka mukaan kulutuskapitalismin olennainen ominaisuus on nimenomaan kuoleman kieltäminen. Kuolevaisuuden muistaminen on Mäen mukaan jokaisen hyvän taideteoksen eräs ominaisuus.

Katkelmia Kuolemaharjoituksia-esityksen käsikirjoituksesta, jonka ensi-ilta oli Pispalan kirkolla järjestetyssä Kuolemaklubissa pyhäinpäivänä 2.11.2024:

“Kuolema on vihollinen. En halua, että lapseni kuolee. En halunnut äitini kuolevan, mutta jokainen meistä kuolee. […] Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus kuolemasta. […] Kuolevaisuus ei ole elämän vastakohta, vaan osa elämää. Jos emme olisi kuolevaisia, jos emme tuntisi kipua ja puutetta, kokisi nöyryytyksiä, jos kaikki ei olisi rajallista ja väliaikaista… niin elämä ei ehkä… tuntuisi paljon miltään. […]

Pelkkä järkeily ei kuitenkaan riitä. Kuolema on pysyvä haaste ja ongelma, joka ei häivy, vaikka sen kanssa kuinka älyllä ahertaisi. […] On yritettävä luoda… antoisa suhde kuolemaan, sellainen, joka ei masenna vaan… elähdyttää. Sellaisen suhteen voi luoda, mutta siihen tarvitaan järkeilyn lisäksi myös kokonaisvaltaisempaa luomistyötä ja jatkuvaa harjoittelua. Harjoitellaan siis yhdessä!”

Kuolevaiseen Mäki osallistuu kuvataiteella, esitystaiteella, kirjallisuudella ja keskusteluilla. Lisäksi hän organisoi ja vetää yhdessä Jaana Rantalan ja Tarja Laitisen kanssa pitkin vuotta järjestettäviä, konseptoimiaan Kuolemaklubeja.

Outi Hakola on Yliopistonlehtori (UEF), alue- ja kulttuuritutkimuksen (HY) ja mediatutkimuksen (TY) dosentti

Hakola väitteli vuonna 2011 Turun yliopistosta elokuvatutkimuksen alalta. Hän on työskennellyt muun muassa Ihmisen kuolevaisuus -hankkeen parissa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa (2011–2013) sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistolla (2017–2022). Hänen tutkimusprojektinsa Hyvää kuolemaa rakentamassa käsitteli dokumenttielokuvien tapaa kuvata elämän loppuvaiheita, saattohoitoa ja eutanasian kysymyksiä.

Kuolevaisessa Hakola organisoi luentosarjaa, toimii asiantuntijana sekä koordinoi kuolemaa käsittelevien elokuvien sarjaa yhteistyössä Niilo Rantalan kanssa.

”Kristinuskossa ajatellaan, että ihminen on ikuisuusolento. Elämme kaiken ajan kuoleman liepeillä. On toivoa, voimaa ja valoa tuovaa, kun tätä elämän taitepistettä pidetään esillä.”

Pauliina Nyqvist on yleisötyötä, tapahtumantuotantoa, taidekasvatusta, hallintoa ja viestintää tehnyt humanisti ja kulttuurialan ammattilainen. Hän on toiminut monenlaisissa taideinstituutioissa sekä ruohonjuuritasolla, kolmannella sektorilla että julkisella puolella, esimerkiksi Wäinö Aaltosen museolla Turussa. Nyqvist on kiinnostunut erityisesti eri tavoista mahdollistaa taidekokemuksia ja -keskustelua sekä taiteen ja kristinuskon monista yhtymäkohdista, mikä on näkynyt useissa hänen töissään ja projekteissaan. Tällä hetkellä hän työskentelee projektikoordinaattorina evankelis-luterilaisessa seurakuntayhtymässä.

Kuolevaisessa Nyqvist osallistuu näyttelykoordinaattorina kuvataideohjelmiston tuottamiseen yhdessä Minna Havukaisen ja Kristiina Karstenin kanssa. Hän on myös mukana tekemässä tapahtumakokonaisuuden viestintää.

Jussi Holopainen

Hengellisen ohjauksen ja yhteiskunnallisen työn pastori Jussi Holopainen työskentelee Tampereen ev.lut. seurakuntayhtymän Diakonian ja yhteiskuntavastuun yksikössä, erityisesti monimuotoisen spiritualiteetin, pyhiinvaellusten, ekoteologian ja kirkon luontolähtöisen työn kehittämisen äärellä. Hän on ollut mukana Hiljaisuuden puutarha ja Toivon puutarha -palveluiden sekä ja Kuolemasta elämää -konseptin kehittämisessä. Holopainen on ohjannut Tampereen hautausmailla useita hiljaisia kävelyitä ja Toivon puutarha -vaelluksia, jotka auttavat oman kuolevaisuuden ja surun kohtaamiseen hautausmaan kauneuden kannattelemana. 


”Kiinnostus kuolevaisuuden teemaan on herännyt minussa useasta eri syystä. Henkilökohtaisesti se tuli lähelle, kun täytin kuusikymmentä ja samana vuonna kuoli rakas tätini. Sekä työelämän että oman elämän viimeinen raja nousi vahvasti tietoisuuteeni.

Ajattelen, että kuolema liittää kaiken elollisen yhteen. Jaamme elämän virtauksen, sen rajallisuuden, ainutkertaisuuden ja kuoleman. Miten eri vuodenajat harjoittavat ihmistä menetysten ja kuolevaisuuden hyväksymiseen? Entä jos kuolevaisuutta lähestytäänkin muiden lajien näkökulmasta? Eikö luomakunta yritä juuri nyt kertoa meille ihmisille jotakin elämän pyhistä rajoista ja niiden ylittämisen seurauksista? Kuulen tuon profeetallisen äänen juuri luomakunnassa.

Kuoleman ja kuolevaisuuden käsittelyn tarve on kuin käsin kosketeltavasti läsnä ajassamme. Se on herännyt erityisesti koronapandemian, Venäjän hyökkäyssodan ja etenevän luontokadon myötä. Mutta kuolemankulttuuri eli ihmisten tarpeet ja odotukset kuoleman käsittelyyn ja hautajaisiin on myös murroksessa.

Taide, kehollisuus ja moniaistisuus luovat hienosti tiloja ja tapoja, joissa osallistujat voivat kokemuksellisesti ja omaehtoisesti käsitellä suhdettaan omaan kuolemaan. Siksi olen innoissani koko Kuolevainen hankkeesta ja sen saavutettavuudesta. Eri tavoin uskovat ja elävät ihmiset voivat olla yhdessä tämän ison teeman ääressä: Muista kuolevaisuuttasi.

Uskon, että hanke tulee koskettamaan syvästi. Ehkä me ihmiset muistamme, että olemme samassa elämän ja tuonelan veneessä kaikkien lajien kanssa.”